Luin pysäyttävän uutisen – Pave Maijasella on ALS. Tuo vääjäämättömästi etenevä, lihaksistoa surkastuttava sairaus. Helsingin sanomissa 2.9. on Paven pitkä haastattelu, jossa hän toteaa, että ”Nyt kun kalut on jo pantu pakkiin”.
Enää ei sormet taivu basson kielille eikä kieli taivu laulamiseen. Hirvittävän paljon suomalaiselle pop- / rock-maailmalle antanut henkilö ei enää tuo eikä esitä uusia biisejä. Mieleni valtaa kaiho ja jonkinasteinen suru.
Onhan tässä eletty, nähty ja koettu vaikka mitä.
Kiitollisuus on se, mikä on syrjäyttänyt katkeruuden.”
Mutta samalla tuo haastattelu kertoi paljosta muustakin. Se on haastattelu kiitollisuutta kokevasta henkilöstä. Suora lainaus Hesarin haastattelusta: ”Mutta heti alussa päätin, etten vajoa masennukseen, koska se sitten nakertaa loppuun saakka. Ajattelin enemmänkin niin, että onhan tässä eletty, nähty ja koettu vaikka mitä. Kiitollisuus on se, mikä on syrjäyttänyt katkeruuden.”
Mikä on oikeasti tärkeää?
Mieleeni kumpuaa logoterapian kehittäjän Viktor Frankl´n syvä toteamus asenteen merkityksestä, kun hän kirjoittaa kolmen vuoden keskitysleirikokemuksistaan kirjassa Ihmisyyden rajalla. Kun leirillä ihmiseltä vietiin kaikki, siis ihan kaikki kulmakarvoja myöden, niin ainut mitä ei voitu viedä oli vangin oma suhtautuminen, asenne elämää kohtaan.
Frankl tuo kirjassa voimakkaasti esiin toivon merkityksen voimaannuttavana tekijänä silloinkin, kun tuntuu että toivolle ei ole mitään sijaa. Siitä hän piti kiinni!
Moniarvoinen elämä luo myös paremmin
edellytyksiä kiitollisuuden kokemiselle.
Paitsi kiitollisuudesta, tuo Helsingin sanomien haastattelu tuo esiin ajatuksen elämän moniarvoisuudesta; keikka oman pojan kanssa viestittää perheen tärkeydestä. Lisäksi tuodaan esille valokuvauksen merkitys Pavelle – kamera on kulkenut matkassa vuosikymmeniä. Moniarvoinen elämä luo myös paremmin edellytyksiä kiitollisuuden kokemiselle. Jos elämänarvoni ripustautuu yhteen, itselle merkitykselliseen asiaan, niin mitä jää jäljelle, jos tuo yksi arvo kokee kolauksen.
Työkeskeisessä kulttuurissamme on lukuisia katkeruuden täyttämiä tarinoita, kun työlleen uhrautunut henkilö onkin jäänyt työttömäksi. Työ on meille tärkeä juttu, mutta muistakaamme, että se on vain yksi osa elämäämme – vain yksi osa.
Pidä huolta
Muistiini palautuu voimakkaasti kokemus parin vuosikymmenen takaa, kun olin tyttären kanssa kuuntelemassa / katsomassa / kokemassa Olympiastadionilla Mestareita Areenalla. Se oli käsittämätön tapahtuma, joka hienolla tavalla yhdisti myös sukupolvia. Paljon äitejä ja isiä lapsiensa kanssa oli tullut kuulemaan omia nuoruusvuosiensa ikivihreitä.
Konsertin loppupuolella kuultiin omasta mielestäni maailmankaikkeuden logoterapeuttisin biisi.
Pyrkikäämme elämään arjessa tuon kappaleen sanoman mukaisesti.
https://www.youtube.com/watch?v=r76cxe1a-ow
-Esko
